Olen viime aikoina lukenut tai enimmäkseen kuunnellut paljon dekkareita. Suurin osa niistä on ollut ihan kelvollisia ja olen saattanut kuunnella koko sarjankin. Yksi asia on kuitenkin alkanut häiritsemään minua niin paljon, etten ehkä pysty enää ikinä lukemaan dekkaria, jossa päähenkilö on nainen lukuunottamatta neiti Marplesta kertovia kirjoja. En halua kertoa, mitä ovat nämä kirjat, jotka ovat saaneet minut häiriintymään tästä aiheesta, koska en halua pilata keneltäkään näiden kirjojen lukemisen iloa. Haluan kuitenkin painottaa sitä, että ne ovat olleet dekkareita ja dekkareille minulla on tietynlaiset kriteerit. Jos nämä kriteerit eivät täyty, en osaa arvostaa kyseistä kirjaa dekkarina, vaan se olisi mielestäni pitänyt luokitella johonkin muuhun karegoriaan. 

Mielestäni dekkarin pitää ensisijaisesti kertoa rikoksen selvittämisestä ja rikokseen liittyvistä henkilöistä. Tällä tarkoitan siis niitä henkilöitä, jota liittyvät nimeomaan rikoksen motiiveihin ja ovat mahdollisia epäiltyjä. Mahdollisesti voidaan käsitellä myös uhria, jotta päästään tekijöiden motiivin jäljille. Toissijaisesti voidaan puuttua ihmisten välisiin suhteisiin, jos se on rikoksen selvittämisen kannalta merkittävää. Rikoksen tutkijan henkilökohtaiset ihmissuhteet ja ongelmat taas eivät mielestäni kuuluu niihin asioihin, joita dekkareissa pitäisi käsitellä. Hyväksyn sen, jos sitä tapahtuu vähäisissä määrin tai se liittyy käsillä olevaan rikokseen, muussa tapauksessa se kuuluu mielestäni muuhun kirjallisuuteen. Antaakseni pari esimerkkiä siitä, minkälaisiin kirjoihin kriteerini sopivat mainitsen muutaman esimerkin, jotka eivät kuitenkaan kilpaile ihan samassa sarjassa keskenään.

Pidän siis suuresti Lee Childin Reacher-sarjasta, koska päähenkilölle ei varsinaisesti ole ihmissuhteita ja kirjoissa pystytään siis keskittymään käsillä olevaan asiaan. Lisäksi pidän niiden ihmissuhteiden laadusta, joita kirjoissa harvoin esiintyy. Tällä tarkoitan sitä, että monesti Reacher kohtaan niin sanotusti haamuja menneisyydestä, mutta siitä huolimatta, että yhteyttä ei ole aktiivisesti pidetty, niin yhteys näihin ihmisiin on kuitenkin säilynyt. Sellaisia ihmissuhteita minäkin haluaisin. Toinen ehdoton lempparini on Agatha Christien Hercule Poirot-sarja. On ehkä vähän väärin sanoa, että näissä kirjoissa ei keskityttäisi ihmissuhteisiin, sillä Poirotin tapa ratkaista rikoksia on puhtaasti psykologinen. Poirotilla itsellään ei kuitenkaan ole ihmisuhteita, joiden käsittelyyn käytetäisiin aikaa. Toisin sanoen hänellä ei ole ihmissuhdeongelmia ja minä pidän siitä. Ihan kuten Reacher-kirjoissa myös Poirot-kirjoissa keskitytään itse asiaan eli rikoksen ratkaisemiseen, mikä mielestäni on dekkareiden ydin. 

Tästä päästään siihen, mikä on se minua viime aikoina kiusannut asia. En sano, että kaikki dekkarit, joissa rikoksen tutkija on nainen, ovat samanlaisia, mutta monesti niissä ylimääräiset ihmissuhteet painottuvat huomattavasti enemmän. Ylitse kaiken minua on kuitenkin häirinnyt  se, että kaikissa viimeisimmissä lukemissani dekkareissa rikosta tutkiva nainen on tullut raskaaksi ja vielä vahingossa. Se johtaa siihen, että ajaudutaan automaattisesti pohtimaan tämän raskautuneen naishenkilön ihmissuhdekuvioita sekä suhdetta aborttiin ja muuta asiaan liittyvää rikoksen kannalta irrelevanttia sisältöä. En sano, etteikö edellä mainituista aiheista saisi kirjoittaa kirjoja. Sanon vaan, että ne asiat eivät kuulu dekkareihin. Jos kirjailija haluaa käsitellä vahinkoraskautta ja sen seurauksia, niin voi kirjoittaa jotain muuta kuin dekkarin. Dekkariin haluan vain siihen kuuluvaa sisältöä. Pahinta tässä on se, että muutamaankin otteeseen tämä on tapahtunut kirjasarjan keskellä. On väärin lukijaa kohtaan antaa ensin vaikutelma, että kirjat tulevat olemaan puhtaita dekkareita ilman ylimääräistä ihmissuhdesisältöä ja sitten yhtäkkiä muuttaa tyylisuuntaa. Siinä tuntee itsensä petetyksi. Sitkeästi olen nämä kirjat ja kirjasarjat kuitenkin loppuun lukenut/kuunnellut, mutta paha maku siitä on jäänyt suuhun. Tässä siis syy sille, miksi neiti Marple on ainut naishenkilö, jonka annan enää ratkoa rikoksia. Muut saavat minun osaltani jäädä. 

Kävin alkukesästä hakemassa vanhempieni varastosta vanhoja tavaroitani. Pikkusiskoni mennessä naimisiin havahduin nimittäin siihen, että ehkä minunkin olisi haettava kaikki tarpeellinen romuni omaan kotiini. Pääasiassa suurimpia aarteitani ovat vanhat jo edesmenneestä Pollux-kirjakerhosta saamani hevoskirjat myös äänikirjat. Tavoitteellisena ja haasteita rakastavana ihmisenä tietenkin ajattelin, että on hyvä ajatus lukea kaikki yli 100 kirjaa, ennen kuin päätän mitä nillle teen.

Projektini alkoi hyvin. Valitsin sattumanvaraisesti kirjasarjan, joista halusin aloittaa: Hevoshoitolan sisarukset (Lauren Brooke). Innokkaasti jaksoin lukea kirjat 6-10 ja 15-17, kunnes alkoi tökkiä. Ymmärsin kyllä hyvin, miksi olin pitänyt kirjoista, silloin kuin olin varhaisteini. Ovathan ne vieläkin omalla tavallaan viihdyttäviä. Huomasin kuitenkin asioita, joihin en ehkä nuorempana ollut halunnut kiinnittää huomiota. Yksittäisinä kirjoina suurin osa kirjoista toimi kohtalaisesti, kuitenkin kun niitä alkoi katsoa kokonaisuutena huomasin, että ne ovat epäjohdonmukaisia. Enkä minä oikein tule toimeen epäjohdonmukaisuuden kanssa. 

Olen itseasiassa huomannut tämän saman ongelman koskevan monia sellaisia kirjasarjoja, joiden kirjoittaja pitää kirjojen määrää tärkeämpänä kuin laatua. Niissä törmää esimerkiksi sellaiseen, että henkilöt eivät vanhene samassa suhteessa kuin aika kuluu. Kirjoissa saattaa kulua monta vuotta, mutta silti henkilöt ovat samanikäisiä tai parhaassa tapauksessa vanhentuneet vuoden tai pari. Myös edellisten kirjojen tapahtumat saatetaan seuraavissa kirjoissa selittää eri tavalla kuin ne on kirjoitettu. Vaihtoehtoisesti voi myös olla, että unohdetaan kokonaan, mitä edellisesissä kirjoissa on tapahtunut ja näin ollen kirjasarjassa ei ole sellaista jatkumoa tarinalle kuin pitäisi. Yksi hyvä esimerkki tällaisesta hevoskirjasarjasta Hevoshoitolan sisaruksien lisäksi on Nummelan ponitalli -sarja. Myönnän lukeneeni siitäkin sarjasta suurimman osan, joten koen olevani oikeutettu arvostelemaan sitäkin. 

Joka tapauksessa palatakseni projektiini en tällä hetkellä usko, että saan sitä ikinä valmiiksi. Voi olla, että joudun päättäämään kirjojeni kohtalon lukematta niitä enää. Luovutettuani Hevoshoitolan sisarusten suhteen aloin kuitenkin lukea kirjaa nimeltä Ratsumies rajan takaa (Emma Raven). Kirja vaikutti aluksi sellaiselta, että pystyisin lukemaan sen taas. Olen nimittäin lukenut kyseisen kirjan monta kertaa aikaisemminkin ja ajattelin, että jokin syyhän siihen on ollut. Alku oli hyvä lukuunottamatta liian tarkkaa selostusta siitä, mitä joskus aikaisemmin oli tapahtunut, millä selkeästi viitattiin saman kirjailija aiemmin kirjoittamaan kirjaan. Onnistuin jopa uppoutumaan kirjaan ja se oli hyvää viihdettä. Päähenkilö oli samaistuttava ja jopa nautin lukemisesta. Pääsin viidenteen lukuun asti ennen kuin keskeytin lukemisen. Minua häiritsi, että päähenkilön 14-vuoden ikää korostettiin ei nyt alituiseen, mutta liikaa. Kuvittelin mielessäni henkilöt vanhemmiksi, sillä tapahtumien kulku soveltui mielestäni hyvin esimerkiksi 20- jopa 25-vuotiaan elämään, joten iän olisi puolestani voinut jättää mainitsematta tai sen olisi voinut mainita alussa kerran ja sitten unohtaa, mutta ei. Kirja on siis edelleen kesken, koska en tiedä jaksanko tai haluanko edes lukea sitä loppuun. 

Olen vähän pettynyt tämän hetkiseen tulokseeni. En haluaisi myöntää sitä, mutta voi olla, että tämä projekti on liian mahdoton onnistuakseen. Olen ehkä vain kasvanut ulos Pollux-kirjoista, mikä on tavallaan sääli. Muistan viettäneeni monia hyviä hetkiä noiden kirjojen parissa, nauttineeni niiden lukemisesta. Minua harmittaa, etten pysty siihen enää, mutta totuutta on turha kiistää. Ehkä olisi vain oikeudenmuikaista laittaa kirjat eteenpäin, jotta joku siihen kykenevä voisi nauttia niistä.